maanantai 19. elokuuta 2019

Vauva-arjen juoksukuulumiset


Olen vähitellen päässyt juoksemaan säännöllisesti. Määrät ovat edelleen vähäisiä, enkä halua niitä nostaa turhan nopesti; liian varhain aloitettu kovatehoinen treeni raskauden ja synnytyksen jälkeen voi tuoda kehoon pysyviä ongelmia, joten mielummin olen ylivarovainen. Tietysti arki muutenkin on vauvan ehdoilla menemistä, joten en tarkkaa treeniohjelmaa halua noudattaa vielä tässä vaiheessa.

Aloitin hölkkäämisen noin 2kk synnytyksen jälkeen, mikä on todella aikaisin. Valmentajana en niin aikaista aloittamista suosittele. Mutta koin oman kroppani palautuneen riittävästi kevyen lenkkeilyn aloittamiseen. Ennen yhtäkään hölkkälenkkiä, pohjalla oli todella paljon syvien lihasten vahvistusta; lantiopohja jumppa heti synnytyksen jälkeen ja pari päivää myöhemmin lähdin aktivoimaan ja vahvistamaan muita tukilihaksia. Rakensin pohjaa huolella ja päivittän. Sairaalasta kotiuduttuani aloitin koiralenkit ja säiden ollessa hyvät pääsimme vaunulenkille nopeasti Kertun syntymän jälkeen. Reipasta kävelyä kertyi helposti päivittäin 5-10km.

Ensimmäinen juoksulenkkini oli 6km, jonka aikana kävelin ylämäet tai huomatessani keskivartalon pettävän. Ensimmäinen lenkki oli hidas mutta juoksu tuntui yllätävän hyvältä! Tosin minulla oli vielä mielessä 30. raskausviikon juoksufiilikset; olinhan siihen verrattuna meno yli 10kg kevyempää. En ensimmäisillä lenkeillä pitänyt minkäänlaista sykemittaria, halusin mennä fiiliksen mukaan, ilman vauhdin tarkkailuja. Nautin vain juoksusta, joka antoi energiaa univelkaisiin päiviin.

6km lenkki oli sopivan tuntuinen treeni. Lenkin jälkeen koin lantion alueen rasittuneen hieman mutta heti seuraavana päivänä koin olevani palautunut treenistä. Parin lenkin jälkeen pystyin jo juoksemaan koko matkan, ilman käveypalautuksia.

Tällä hetkellä juoksen n. 3x viikossa, enkä koskaan peräkkäisinä päivinä. Päivittäin teen lantionpohjan vahvistusta ja hypopressive-treenejä, etten vain aiheuta lantionpohjalle mitään vaurioita varhain aloitetun juoksun vuoksi.

Treeniviikot ovat olleet näiden  kuukausien aikana rikkonaisia rintatulehdusten vuoksi. Pikku hiljaa alkaa minun maidon tuotannon ylitarjonta tasaantumaan ja toivon viidennen rintatulehdukseni olleen viimeinen!

Kovemmat treenit otin ”ohjelmaani” kuukausi sitten mutta en ole vielä uskaltanut repiä kaikkia tehoja itsesäni. Olen keskittynyt parantamaan vauhtikestävyyttä, joka on tällä hetkellä aika surkea. Onhan edellisistä tehokkaista treeneistä yli vuosi aikaa.

Rakastan tavoitteita, joten kesän aikana alkoi mieleeni hiipiä ajatus juoksukisasta syksylle. Tavoitteet ovat tällä hetkellä erilaisia kuin aikaisemmin; ei ole pakkomielteistä ajan tavoittelua, vaan päästä nauttimaan kisafiiliksiä ja tehdä tämän hetken kunnolla paras tulos. Minulla on uusi vaihe elämässä, joten juoksu on aloitettu puhtaalta pöydältä, hieman rennommalla asenteella.

Ilmoittauduin syyskuussa olevaan  Tampere Puolimaraton –tapahtuman 10km matkaan ja lokakuussa olisi tarkoitus juosta puolimaraton! Kääk!

Kympin juokseminen ei ole ongelma, tosin aika tuskin on 40 minuuttia, mutta sillä matkalla maaliin päästään varmasti. Puolimaraton tuntuu vielä todella pitkältä matkalta, tällä hetkellä 14km on ollut pisin lenkkini. Onneksi lokakuuhun on vielä aikaa ja varmasti ehdin ”testitreenin” tekemään ennen kisaa.

Olen todella innoissani syksystä! Juokseminen on saanut uuden merkityksen elämään. Joka kerta lenkille on ihana lähteä ja palattuani lenkiltä olen yhtä hymyä. Eikä lenkkini todellakaan ole joka kerta kevyttä menoa. Välillä tuntuu että lyllerrän niin hitaasti  ja raskaasti eteenpäin mutten anna sen masentaa, tiedän seuraavan lenkin olevan helpompi ja kyse on niin paljon muustakin kuin fyysisestä suorituksesta; lenkki on omaa aikaa, missä mieli lepää ja saan keskittyä vain itseeni.

Olen aina ollut huono pitämään minkäänlaista treenipäiväkirjaa, joten ajattelin ryhtyä kirjoittamaan blogiini viikottain treenifiilisiä ja mitä on tullut tehtyä. ”Julkisen paineen” alla saan ehkä itselleni rutiinin harjoituspäiväkirjan tekoon.



Mitä kivoja tavoitteita sulla on syksylle?


xxx

-Minna




torstai 27. kesäkuuta 2019

Vanha koira ja uusi vauva-arki


Chili on ollut ”vauvamme” ja huomion keskipiste jo kohta 10 vuotta. Koira on meille tärkeä perheenjäsen, josta haluamme pitää hyvää huolta. Isäni vitsailee, että huolehdimme koirastamme paljon enemmän kuin moni lapsestaan..  Kertun synnyttyä tilanne hieman muuttui ja vauva saakin paljon enemmän huomiota. Lapsi menee koiran edelle tarpeissaan mutta olemme pyrkineet Chiliä huomioimaan edelleen ja mielestäni onnistuneet siinä.

En luonut ennakko-odotuksia miten Chili tulisi vauvan hyväksymään; miksi stressata etukäteen. En missään vaiheessa ole koiraamme epäillyt tai pelännyt hänen käyttäytyvän väärällä tavalla vauvaa kohtaan. Luotin ettei se ainakaan ole aggressiivinen tai mustasukkainen vauvalle, päinvastoin enemmänkin ajattelin Chilin suojelevan Kerttua.

Synnäriltä tullessamme menin ensimmäisenä sisään, olihan ollut pois 6 päivää, Chili on aina ollut mammanpoika, joten  se oli hyvin onnellinen nähdessään minut. Hetken kuluttua Rami tuli vauvan kanssa. Alkuun Chili ei edes tajunnut, että kantokopassa oli elävä otus :D. Kertun hikka paljasti Chilille, että kotiin oli tullut uusi asukas. Hän haisteli varovasti ja oli ihmeissään mutta ei Kertusta sen enempää kiinnostunut, meidän saapuminen oli parasta! Pari päivää Chili seuraili mitä puuhaamme vauvan kanssa mutta sen jälkeen hän tottui uuteen elämäämme, eikä ole kiinnostunut keskeyttämään uniaan vaipan vaihtoon tai itkemiseen. Tosin kanniskellessamme itkevää vauvaa ympäri kämppää Chili katsoo hyvin ”kauhuissaan” jos meinaamme tuoda huutavaa Kerttua makuuhuoneeseen, jossa Chili nukkuu. Vitsailemme Chilin sanovan mielessään meille: ”ette varmaan tuo sitä tänne huutamaan!"


Vauvan lähellä Chili liikkuu varovaisemmin, hän ymmärtää kyseessä olevan pieni tyyppi, jonka lähellä ei saa riehua. Päivittäin hän haistelee ja tervehtii Kerttua mennessään ohi mutta ei nuolaise (onneksi). Vauva saa olla rauhassa lattialla, sillä Chilihän on hienopieru ja nukkuu vain joko sohvalla tai sängyssä.

Ja kyllä, koira nukkuu edelleen sängyssä, tosin meillä vauva on alusta alkaen nukkunut omassa sängyssä. Aamuisin (erittäin harvoin) saatan ottaa viereeni mutta en ole missään vaiheessa halunnut opettaa vauvaa nukkumaan meidän vieressä, eikä Kerttu ole sänkyymme edes kaivannut; hän nukahtaa iltaisin omaan sänkyynsä nopeasti ja tyytyväisenä.



Mielestäni koira tulee halutessaan moikkaamaan vauvaa, eikä minun tarvitse heitä tuputtaa olemaan lähekkäin. Kertun alkaessa liikkumaan, täytyy varmistaa koiralle oma rauha ja ”turvapaikka” sekä opettaa heti ettei nukkuvaa koiraa häiritä.

Aamuihmisenä aamulenkit ovat aina olleet minun ja Chilin juttu. Päätin etten niistä en luovu vauvan synnyttyä, eikä ole tarvinnut.  On ihanaa käydä aamusta ulkona, vain minä ja Chili, Rami saa jäädä ennen töitään (yleensä nukkuvan) Kertun kanssa kotiin. Lenkit ovat vakiintuneet klo 5-6 välille, huonon yön jälkeen saatan jatkaa vielä unia lenkin jälkeen (minulle ei tuota ongelmia nukahtaa uudestaan). Aamun aloitus omalla ajalla tuo energialatauksen päivään, jolloin olemme kotona keskenään, lisäksi on ihanaa antaa vain Chilille huomioni.

Chili on oppinut hienosti kulkemaan vaunujen kanssa, toki ensimmäiset lenkit mentiin hampaita kiristellen (kiroillen) ja kärsivällisyyttäni koeteltiin.. Mutta nykyisin voimme lenkkeillä missä vain, varsinkin Kertun ollessa kantorepussa. Päivälenkki rytmittää kivasti päivää ja arkirutiinit ovat muodostuneet sen ympärille.  Missään vaiheessa lenkit eivät ole tuntuneet rasittavilta tai etten jaksaisi lähteä päivällä ulos.  Tietysti välillä  väsyttää TODELLA paljon mutta ulkoilma piristää, elämä on  aina parempaa lenkin jälkeen! Tietysti myös vauvan pitää saada raitista ilmaa; meillä ei Kerttu nuku päikkäritä parvekkeella, vaan liikkuvissa vaunuissa.



Kohta 10 vuotta täyttävä Chili on jo vanha koira ja haluan päivittäin viettää aikaa sen kanssa ja huolehtia hänelle onnelliset vanhat päivät <3.


Loppukevennyksenä: Meidän toinen yö kotona Kertun kanssa oli raskas, hän huusi klo 3.30 asti yöllä. Se oli myös Chilille liikaa; noin yhden aikaa hän katsoi huutavaa Kerttua ja hyppäsi pois sängystä siirtyäkseen olohuoneen sohvalle nukkumaan. Chili ei ole koskaan aikaisemmin poistunut yöllä sängystä, joten olemme tilanteelle nauraneet. Onneksi sen yön jälkeen ei Kerttu ole edes öisin huutanut (herään häntä syöttämään ennen itkun alkamista) ja Chili on saanut nukkua rauhassa.

Onko muilla" karvaiset lapset" (koira(t)) miten reagoineet vauvaan?

xxx

-Minna



sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Synnytystarina


Kolme viikkoa sitten synnytin. Olen koettanut näiden viikkojen aikana, "vauvakuplassa", "äitiaivoilla" kirjoittaa synnytyskokemuksestani; luvassa pitkä postaus, niin kuin minun synnytykseni tai sitä edeltävä vaihe oli. En edes halua puhua maratonsynnytyksestä vaan kyseessä oli omalla kohdalla jo ultramatka :D.

Torstai klo 23.20
Heräsin äkillisesti ja tajusin lapsivesien menneen. Olin innoissani, vihdoin synnytys alkaisi, olinhan jo raskausviikolla 40+ 5. Innostuksesta huolimatta minua jännitti, kohta vauva syntyisi!

Minulla on b-ryhmän streptokokki bakteeri, joka vaati antibioottihoidon heti lapsivesien mentyä. Meidän piti heti lähteä sairaalaan vaikkei kivuliaita supistuksia vielä tullut. Streptokokki bakteeri on hyvin yleinen, 40% synnyttävistä on streptokokki positiivinen. Antibiootit on varotoimenpide ettei bakteeri tartu vauvaan ja aiheuta infektiota. En halua turhia riskejä ottaa vauvan hyvinvoinnin kustannuksella, joten mielelläni otan suositeltavat antibiootit.

 Supistukset alkoivat hiukan voimistumaan autossa mutta kaikki tuntui vielä hyvin helpolta. Jännityksellä odotin tulevaa, en pelännyt synnytystä mutta minua jännitti nähdä vauva ja vihdoin saada hänet syliini.

Sairaalassa selvisi, että antibiootit tiputetaan suoneen kuuden tunnin välein ja jouduin jäämään osastolle yöksi vaikkei kohdunsuuni ollut vielä lähtenyt kunnolla aukeamaan. Ensisynnyttäjälle hidas avautuminen on normaalia, enkä ollut huolissani asiasta.

Ensimmäinen yöni sairaalan osastolla meni jännityksessä, enkä saanut nukuttua. Tuleva synnytys pyöri mielessä ja tuleva vauva-arki. Vaikka olin kovasti odottanut tätä hetkeä, iski pelko tulevasta aina välillä tajuntaan; minusta tulee oikeasti äiti!

Perjantai 5.4
Kätilön tullessa aamupäivästä tarkastamaan kohdunsuun tilanteen jouduin pettymään ensimmäisen kerran; kohdunsuu ei ollut avautunut enempää edellisenä yönä tehdyn tutkimuksen jälkeen. Synnytys pitäisi käynnistää lääkkeellisesti.

Infektioriski kasvaa lapsivesien mentyä, joten lääkäri halusi vauhdittaa kohdunsuun avautumista. Söin kahden tunnin välein pillerin, jonka pitäisi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Minusta otettiin kahdesti päivässä verikokeet ja vauvan sykettä sekä supistuksiani seurailtiin kahden tunnin välein, käynnistyslääkkeen yhteydessä. Lisäksi sain antibioottia suoneen kuuden tunnin välein.

Supistukset voimistuivat lääkkeen ansiosta ja olin varma, että pian alkaisi tapahtumaan, vaikka supistukset olivat vielä lieviä. Perjantaipäivä meni rennosti osastolla: kävin kävelyllä ja koetin välillä lepäillä jos synnytys alkaisi yöllä, niin olisin ainakin yrittänyt levätä.

Onnellisen tietämätön pitkästä viikonlopusta osastolla
Illalla ja yön aikana supistukset voimistuvat ja tihenivät. En pystynyt enää liikkumaan supistuksen tullessa. Keskityin ainoastaan hengittämään ja kestämään supistukset. Yöllä kävin suihkussa, pidin lämpöpakkauksia, jotta kestäisin kivun paremmin. TENS-laite auttoi parhaiten mutta perjantai-lauantai välinen yö oli tuskainen, enkä nukkunut taaskaan.
Pienen helpotuksen sain lihakseen pistettävästä kipulääkkeestä, jonka myönnyin ottamaan aamuyöstä. Pystyin rentoutumaan tunnin ajaksi, vaikken nukkunut. Kivuliaiden supistusten vuoksi yöhoitaja tarkasti kohdunsuun tilanteen. Olin varma, että kohdunsuu olisi auennut jo useita senttejä, supistusten tullessa tiuhaan ja kivuliaana. Kätilö totesi kohdunsuun olevan noin 0,5cm auki! En voinut uskoa tilannetta! Minulla oli tuskainen olo ja avautuminen on vasta aivan alkutekiöissä! Miten tulen kestämään kaiken tämän!?


Lauantai 6.4
Valvottu yö kipujen kanssa masensi minut totaalisesti. Lisäksi ruoka ei maistunut enää yhtään, ajatuskin ruuasta kuvotti. Pakotin itseni syömään edes vähän, huonolla menestyksellä tosin.

Rami tullessa aamulla takaisin osastolle, itkin hänelle tilannetta epätoivoisesti; tästä ei tule mitään! Hän sai onneksi mieleni vähän piristymään ja koetin uskoa tulevaan päivään. Lauantai meni kuitenkin samalla lailla kuin edellinen päivä: lääkkeet ja vauvan sykkeet kahden tunnin välein, antibiootit suoneen kuuden tunnin välein ja verikokeet aamuin ja illoin. Ruokahalu oli kuitenkin kadonnut, enkä pystynyt juurikaan syömään. Koetin olla reipas mutta aina välillä piti vain itkeä, olo oli kurja.

Viimeinen masukuva 40+6

Jumppapallolla kivunlievitystä
Illalla jälleen supistukset voimistuivat ja kipu oli vielä pahempi kuin aikaisemmin. Rami ei halunnut jättää minua osastolle yksin, hän jäi tuekseni ja koetti parhaansa mukaan auttaa. Yö oli hyvin tuskainen, en tiennyt missä asennossa olisin ollut! Kokeilin taas suihkun, lämpöpakkaukset ja TENS-pauhasi täysillä, mutta ei apua mistään. Yöhoitaja tarkasti vointini kahden tunnin välein ja aamuyöstä hän halusi katsoa kohdunsuun tilanteen, olisiko avautuminen jo lähtenyt kunnolla käyntiin!?

”Reilu sentti”, totesi kätilö. Epätoivo iski jälleen päälle! Itkin Ramille; ei tästä tule oikeasti yhtään mitään! Haluaisin synnyttää alateitse mutta koska mitään ei tapahdu, niin pelkäsin joutuvani sektioon.

Sunnuntai 7.4
Kolmannen ja vieläkin kivuliaamman yön jälkeen olin syvästi epätoivoinen. Itkin masentuneena, enkä nähnyt enää missään mitään hyvää. Ruoka ei edelleenkään maistunut, lisäksi todella kova alaselkäkipu oli alkanut vaivaamaan.

Lääkäri oli päättänyt, että jatketaan samalla kaavalla; kahden tunnin välein käynnistyslääkettä, joka ei selvästi tehonnut minuun.
Makasin aamupäivän sängyssä itkien ja surkutellessani tilannetta. En halunnut puhua kenellekään, olla vain omassa pessimistisessä kuplassani.

Rami koetti taas saada minua ajattelemaan myönteisemmin ja tsemppaamaan. Oli kuitenkin äärimmäisen vaikeaa. Jatkuva alaselkäkipu yhdistettynä kahdeksan minuutin välein tuleviin supistuksiin teki oloni hyvin kipeäksi.

Epätoivoisena koetan lämpöpakkauksella helpottaa kipuja
Iltapäivästä kätilö tuli hakemaan minua lääkärin tutkittavaksi. Tulehdusarvoni olivat nousseet aamuisissa verikokeissa, joten vauva olisi hyvä saada ulos tulevan vuorokauden aikana.

Lääkäri tutki kohdunsuun olevan 1,5cm auki mutta huomasi samalla kalvojen alaosan olevan vielä täynnä lapsivettä. Kalvot eivät olleet puhjenneet täysin, ainoastaan yläosasta olivat vedet menneet. Hän päätti, että kalvot puhkaistaan ja synnytys käynnistetään oksitosiini-tipoilla. Uutinen tiputti sydämeltäni todella ison järkäleen, pystyisin synnyttämään alateitse, mikä oli minulle tärkeä asia.

Vihdoin synnytys
Synnytys merkattiin käynnistymään klo 18. Kalvot puhkaistiin ja oksitosiinia alettiin tiputtamaan suoneen. Lisäksi minulle tuli vahvempaa antibioottitippaa suoneen, nousseen tulehduksen vuoksi. Minulle laitettiin vauvan sykekäyriä mittaava anturi sekä supistusmittari. Minussa ei koskaan ole ollut noin montaa piuhaa kiinni, olo oli kuin jostain leffasta. Se siis mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä, josta olin vielä aikaisemmin haaveillut.

Synnytyssalissa ja miljoonan piuhan kanssa
Oksitosiini alkoi puremaan nopeasti ja supistukset kiihtyivät kivuliaiksi. Olin jo päättännyt, että kolmen kivuliaan päivän jälkeen en halunnut kärsiä enää yhtään ja otan kivunlievitystä heti kuin mahdollista. Unelmien synnytyksessä olisin synnyttänyt ilman kivunlievitystä.

Sain epiduraalipuudutuksen varhaisessa vaiheessa ja kätilö pystyi lisäämään sitä pariin otteeseen reilun 12 tuntia kestäneessä synnytyksessä. En olisi millään selvinnyt ilman puudutetta, jonka ansiosta sain levättyä ja kerättyä voimia viimeiseen vaiheeseen: ponnistamiseen.

”Virallinen” synnytysosuus jäi mieleeni hyvänä kokemuksena, reilu 12 tuntia meni yllättävän nopeasti. Epiduraalin ansiosta pystyin rentoutumaan, enkä kärsinyt koko yötä. Avautuminen oli oksitosiinin ansiosta nopeutunut ja kohdunsuu aukesi noin 1cm tunnissa.

Vauva teki kovasti töitä ja puski itseään eteenpäin auttaen avautumisessa. Pari viimeistä tuntia vauva olisi halunnut jo tulla mutta jouduin pidättelemään ponnistushalua, kohdunsuu tarvitsi vielä yhden sentin ennen kuin lähden ponnistamaan.

Vihdoin kohdunsuun oli täysi 10cm auki ja pystyin aloittamaan ponnistamisen. Kätilö opetti hengityksen, jolla ponnistetaan. Hengitys ei aivan heti tuntunut omalta; keuhkot täynnä happea, hengityksen pidätys ja ponnistus. Se tuntui alkuun hankalalta.

Ponnistusvaihe kesti 69 minuuttia ja oli rankempaa ja vaikeampaa mitä olin ajatellut. Tiesin, reilun tunnin jälkeen monesti kutsutaan lääkäri ja mietitään imukuppia, koetin käyttää viimeisetkin voimavarat, että vauva saadaan ulos minun omilla voimilla ilman apuvälineitä.

Vihdoin pikku tyttö mätkähti alustalle, mutta sekunnin ajan säikähdimme Ramin kanssa, sillä vauva ei itkenyt ja oli sininen. Onneksi se oli vain säikähdys ja vauva virkosi mutta oli valittelevan oloinen. Vauvan huonovointisuus johtui ”likaisen” lapsiveden nielemisestä. Onneksi kaikki kuitenkin oli hyvin ja hän pääsi heti ihokontaktiin ja maistelemaan maitopisaroita.

Kätilö huomasi ponnistusvaiheen lopussa lapsiveden muuttuneen vireäksi, eli vauva oli stressaantunut ja kakkanut veteen; oli kiireesti saatava vauva ulos. Hän ei asiasta maininnut mitään mutta ei antanut minun enää ponnistaa supistuksien tahtiin, vaan tsemppasi jatkamaan. Itse en asiaa huomannut mutta Rami kertoi huomanneensa kätilön kannustamisen muuttuneen ”tiukemmaksi”.

Kokonaisuudessaan lapsivesien menosta tytön syntymään kesti 79 tuntia ja 23minuuttia. Käytännössä olin nukkumatta koko tuon ajan, lauantaista lähtien syömättä, ruokahalujen mentyä ja kärsien kipeistä supistuksista sekä loppua kohden hiipuvasta epätoivosta. Voin kuitenkin nyt sanoa kaiken olleen sen arvoista. Minulle ei jäänyt minkäänlaisia traumoja, enkä halua asioita jossitella. Tämä meni nyt näin ja palkinnoksi sain äärimmäisen ihanan ja rakkaan pikku tytön, joka on ainakin toistaiseksi päästänyt äidin ja isin helpolla.

Helpottuneena ja onnellisena (kalpeana urakasta)
Rehellisesti voin myöntää harmitelleeni omien voimien puutetta ponnistusvaiheessa. Olisin halunnut selvitä hieman nopeammin tilanteesta ja ehkei vauva olisi ehtinyt kakkaamaan veteen jos olisin ollut tehokkaampi ponnistaja. Tiedän rankan viikonlopun sairaalassa vieneen energioita; en todellakaan ollut täysissä voimissani synnytyssalissa.

Sairaalassa koin olevani todella osaavan ja ammattimaisen henkilökunnan käsissä kaiken aikaa. Hoitajat olivat ystävällisiä, eikä minulla ole kenestäkään mitään negatiivista sanottavaa. Olen kaikille heille hyvin kiitollinen saamastani hoidosta, hekin halusivat saada minut mahdollisimman nopeasti ja turvallisesti synnyttämään.

Haluan loppuun vielä tarkentaa: kohdunsuun todella hitaaseen avautumiseen ei tiedetä selvää syytä. Kohdunsuun avautumiseen ei vaikuta millään lailla treenattu lihaksisto. En siis ole treenannut kohdunsuutani missään kohtaa tiukaksi, ”treenatut” lihakset eivät siis tässä hommassa olleet tiellä :D.

Vauva-arki on lähtenyt ihanasti käyntiin, jännittämäni vauvan hoito on tullut luontevasti ja olen löytänyt itsestäni ”äitigeenin”, vaikka paljon pelkäsin minulta sen puuttuvan :D. Synnytys on siis enää kaukainen muisto ja  huomiomme on tässä ihanassa, tuhisevassa pienokaisessa. <3.

xxx

-Minna